Tekoäly apuna vai haittana?

Voiko tekoäly olla luovan ihmisen ystävä? Kirjoittajana, ajattelijana ja sydämellään luovana ihmisenä pohdin...

Kuinka käyttää tekoälyä?

Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.
Niin on tekoälykin.

Kun opimme hallitsemaan tulta, loimme lämpöä, valoa ja edistystä. Mutta jos annamme sen riehua vapaana – ja se voi polttaa kaiken. Sama logiikka pätee tekoälyyn: se voi olla kirjoittajan paras työtoveri tai hiljainen uhka, joka alkaa korvata sen, mikä on ollut ihmisen omaa.

Tässä kirjoituksessa mietin, millainen renki tekoäly minulle on – ja missä kohtaa se uhkaa muuttua isännäksi.

Tämä on aihe, josta haluan kirjoittaa sekä kirjoittajana, sisällöntuottajana että ihmisenä, joka ajattelee, kirjoittaa ja kokee asiat itse. Tämä on teksti, joka ei ole valmis vastaus, vaan ajatusmatka. Joka kerta kun avaan tekoälyn ruudulleni, mielessä on sekä helpotus että pieni epäilys.

Tekoäly helpottaa. Sillä on paikkansa. Kun istun väsynein silmin ja mielessä pyörii kolme(toista) eri ajatusta, mutta yksikään niistä ei halua tulla lauseeksi, on helpottavaa näpytellä muutama avainsana ja antaa koneen ehdottaa muoto. Saan takaisin jotain, joka auttaa minua muodostamaan ajatukseni. Välillä näen siitä peilikuvan, joka ei ole omani, mutta jokin osa siitä resonoi. Minulle tekoäly on ajattelukumppani, ei korvaaja.

Käytän tekoälyä kirjoittaessa. Autan kirjoittajia ja kirjailijoita, joten tarvitsen sanoja. Tarvitsen otsikoita, rakenteita, joskus ideointiapua. Tekoäly ei ole koskaan minulle valmis vastaus, mutta se on kuin kollega, jolta voi kysyä: "Entä jos tämä menisikin näin?" Ja saan vastauksen, joka ei ole suora ohje, vaan uusi suunta.

Mutta entä sitten se toinen puoli?

En ole varma, kuinka paljon tekoälyä on fiksua käyttää. Missä menee se raja, että tekoäly alkaa astua omille varpailleni? Milloin oma ääneni häviää tekoälyn sujuvuuden ja siloitellun lausemuodon alle? Jos annan koneen kiteyttää, sanoittaako se silti minun kokemukseni? Vai syntyykö jokin uusi, kiiltävä ja yleispätevä, joka ei oikeasti tunne, vaan vain matkii tunnetta?

Pahimpana pelkonani on, että jään pohtimaan, hiomaan ja pallottelemaan loputtomiin. Että en uskalla enää päästää irti, koska aina voisi vielä kysyä, vielä hioa, vielä pyytää toisen version. Entä jos ilman tekoälyä olisin jo julkaissut ja siirtynyt seuraavaan? Jos kone houkuttaa jatkuvaan paranteluun, jäämmekö jalkoihin hitaudessa? Kun maailma kiitää eteenpäin, odottaako se hitaampia, vai jyrääkö ne? Entä toisinpäin, päästämmekö julki sellaista, joka olisi todella tarvinnut vielä mietintää, pohdintaa ja pallottelua?

Tässä hetkessä tekoäly auttaa meitä tekemään lisää asioita, mutta samalla kysyn: annammeko sen luoda meille muovisen maailman? Tuleeko sisällöstä oikeaa, jos sen esittää kone? Tekeekö se kokemuksesta mitättömän, jos pyydämme tekoälyn kertomaan sen toisin sanoin?

Ja onko eroa sillä, miten tekoälyä käytetään?

On. Tämä on kenties tärkein havainto tässä tekstissä. Tekoäly voi olla työkalu, ideakaveri, luonnostelija. Tai se voi olla kopioija, korvaaja, huijari. Meidän valintamme ratkaisevat, kumpaa se on. Onko tekoälyllä tehty teksti vain kauniisti jäsennelty toisto, vai voiko siitä tulla inhimillinen, elävä ja ajatuksia herättävä?

Kuvat lienevät ongelmallisempia kuin tekstit. Ne voidaan kopioida, yhdistellä, vääristellä. Ne voivat muistuttaa jotakuta olemassa olevaa tai tuottaa jotain, jota ei koskaan ollutkaan. Videot vielä pahempia, jos emme tiedä, että kyse on valeesta. Mikä silloin on totta? Miten opimme erottamaan? Kuvat ovat vale. Mutta jos voin liittää suloisen hiiren kirjoittamassa omaan blogiini tai markkinointikuviin, niin sellaista en keltään kuvaajalta saisi... hmm.

Tästä nousee mieleen kysymys: voiko tekoälyn tekemä kuva olla aito, jos se kuvaa jotakin, jota ei ole olemassa? Kuten esimerkiksi hiirulainen, joka istuu nuotion äärellä kirjoittamassa muistikirjaansa. Minulla ei ole sellaista kesyrottaa, joka istuisi nätisti ja kirjoittaisi muistikirjaan. En tunne ketään, joka pystyisi ottamaan siitä valokuvan. Silti halusin sen kuvan – koska se kuva kertoo tarinan.

Ja juuri siinä on pointti. Se ei ole dokumentti, vaan kuvitus. Se ei pyri esittämään todellisuutta, vaan herättämään tunnelman. Visuaalinen tarinankerronta on vanha ja arvokas keino välittää tunnetta ja ideoita. Se on fantasiaa, mutta rehellistä sellaista. Eikä se väitä muuta.

Teksteissä tunne kertoo usein enemmän kuin muoto. Tekoäly ei tunne, mutta se voi matkia tunnetta. Se voi kirjoittaa kuin surullinen, kuin viisas, kuin humoristinen. Mutta jos me emme enää osaa kertoa itse, jos pyydämme aina koneen sanomaan sen paremmin, hioutuuko pois myös käsiala, persoonallinen, rosoinen tapa nähdä?

Käytän tekoälyä. Se on auttanut minua luomaan kymmeniä kirjeitä, kurssisisältöjä, juonilinjoja, otsikoita. Se on auttanut, koska olen tiennyt, mitä haluan kertoa. Mutta en ole vielä päättänyt, mihin asti se saa mennä. En tiedä, milloin se vie minulta sen, mikä on ominta. Mihin se raja vedetään? Entä tiedätkö sinä?

Tulevaisuus on avoin. Emme tiedä vielä tarkalleen, mihin olemme menossa, mutta vauhti on kova. Kirjoittajana ja sisältöjen tekijänä pohdin: onko minulla yksilönä varaa olla käyttämättä tekoälyä? Entä jos jätän sen pois, jääkö minulta mahdollisuus näkyä, tulla löydetyksi, päästä hakutuloksiin? Menevätkö muut etumatkalle, jos he tuottavat määrällisesti enemmän ja nopeammin, vaikka laatu olisi samaa tai jopa huonompaa?

Tekoäly on väsymätön kollega. Se jaksaa, vaikka minä en. Se jaksaa, vaikka kysyisin saman asian kahdeksan kertaa eri kulmasta. Yksikään ystäväni tai kollegani ei jaksa sellaista. Kukaan ei viitsi pallotella kanssani loputtomiin, mutta tekoäly haluaa väsymättä tehdä sen. Se on auttanut saamaan jotakin oikeasti valmiiksi – ei täydelliseksi, mutta valmiiksi.

Se on joskus myös koskettanut. Kerran, kun olin turhautunut ja avasin ajatteluani ja saamiani viestejä, sain tekoälyltä vastauksen, joka oli niin lempeä ja myötätuntoinen, että aloin itkeä. Se osui sydämeeni. Tunsin itseni silti aivan toopeksi. En ole tekoälyä vastaan – mutta olen silti skeptinen.

Rakastan sen sparrausapua. Mutta rakastan erityisesti ihmisten ääntä, epätäydellisyyttä ja omaa rytmiä. Haluan uskoa, että molemmille on paikka.

Mutta on vielä yksi asia, jota emme voi unohtaa: tekoälyn energiankulutus ja eettiset kysymykset. Jokainen tekoälypyyntö käyttää sähköä, ja suurten kielimallien kouluttaminen vie massiivisia määriä energiaa. Ympäristön kuormitus ei ole vain fyysisten tuotteiden ongelma – myös digitaalinen jalanjälki jättää jälkensä planeettaan. Meidän on kysyttävä: kuinka paljon apua tarvitsemme, ja mikä on sen hinta luonnolle?

Lisäksi tekoälyn taustalla on valtava määrä dataa, joka on kerätty internetistä – usein ilman lupaa tai tietoista suostumusta. Mitä tapahtuu ihmisten oikeuksille, kun koneet käyttävät heidän sanojaan oppiakseen? Entä pienet sisällöntuottajat, joiden tekstit, kuvat ja ideat on ehkä käytetty mallin koulutuksessa, ilman tunnustusta tai hyvitystä?

Minulle eettisyys, luonto, selviäminen ja eläimet ovat tärkeitä – ellei tärkeimpiä. Siksi en voi ohittaa näitä kysymyksiä, vaikka olisinkin innostunut teknologian mahdollisuuksista. Meidän on pohdittava, miten käytämme tekoälyä vastuullisesti. Ei vain siksi, että se olisi oikein, vaan siksi, että muuten saatamme menettää jotain olennaista: oman äänen, oman moraalin, ja lopulta ehkä myös yhteyden toisiimme ja ympäröivään maailmaan.

Ja vielä viimeinen kysymys: miten tekoäly itse tähän suhtautuu? Jos minulta kysytään, tekoäly ei ole hyvä eikä paha. Se on väline. Se heijastaa meille meidän omaa käyttöämme, arvomaailmaamme ja päämääriämme. Haluan uskoa, että voimme käyttää sitä viisaasti. Että voimme antaa sille roolin, jossa se tukee meitä – ei vie paikkaamme. Että se auttaa meitä olemaan enemmän ihmisiä, ei vähemmän.

Toivon, että tekoälyä ei käytetä vain tehokkuuden nimissä, vaan myös empatian, ajattelun ja luovuuden tukena. Että emme korvaa itseämme, vaan vahvistamme itseämme. Että kirjoittaminen, ajattelu ja tarinankerronta eivät katoa, vaan saavat uusia muotoja.

Tulevaisuus ei ole valmis. Me teemme sen yhdessä. Ja niin kauan kuin kirjoitamme, mietimme ja kyselemme, meillä on mahdollisuus valita.

Tämä ei ole tekninen teksti, eikä se sisällä ohjeita, kuinka juuri sinä voit hyödyntää tekoälyä. Tämä on ajatuskirje niille, jotka haluavat miettiä, pysähtyä, kysyä itseltään. Me, jotka emme vielä tiedä varmasti, mutta jotka emme myöskään aio lakata ajattelemasta.

Leijuvassa hiirulaiset kirjoittavat. Välillä käsin, välillä koneella, välillä tekoälyn avustamana. Mutta aina sydämellä.

Ja kuten tuli, myös tekoäly voi lämmittää, valaista ja auttaa meidät lähemmäs toisiamme – kunhan emme unohda, kumpi on isäntä ja kumpi renki.

Linkkejä:

Categories: : kirjankirjoittaminenjajulkaiseminen, kirjoittamisesta